Hannu Medina puhuu

Muistan kuinka terapeuttini viisi vuotta sitten kehotti minua kirjoittamaan päiväkirjaa. “Tässä on kirjan ainekset ja draaman kaari” hän sanoi. Ajatus tuntui tuolloin kaukaiselta. Kirja – ei minusta ole siihen, ajattelin. Toisaalta en myöskään kokenut kirjoittamista pöytälaatikkoon tai päiväkirjaan motivoivana. Olin 45 vuotta pitänyt sisälläni asioita ja tunteita, minuuttani, joka halusi päästä ulos, tehdä jotain suurempaa. Halusin näkyväksi.

Mikä minut sai puhumaan ?

Monen mielestä puhun paljon ja varmasti aivan tarpeeksi. Omasta mielestäni en puhu. Elin 45 vuotta elämää, johon ei kuulunut syvimpien tunteiden tai ajatusten ilmaiseminen julkisesti. Sosiaaliseen mediaan menin työni takia vasta 10 vuotta sitten. Minusta tuntui silloinkin oudolta, että jakaisin siellä ajatuksiani ja elämääni. Että joku suhteellisen vieraskin ihminen tietäisi mitä minulle kuuluu, mitä ole tehnyt tai mitä suunnittelen tekeväni. Oudointa olisi se, että joku tietäisi mitä minä ajattelen! Vasta elämäni isoimman murroksen aikana heräsin puhumaan. Kävin kaapistaulostuloprosessin aikana sekä parisuhdeterapiassa että yksilöterapiassa eri terapeuttien luona. Alkuun ihmettelin terapiassa, miksei tapaamisilla ole jotain agendaa tai tavoitetta. “Mitä tältä tapaamiselta odotamme, mitä haluamme saavuttaa”, ajattelin. Tajusin, että tarkoitus onkin vain puhua ja löytää itse ratkaisut puhumalla. Sanottamalla asioita, jotka olivat epäjärjestyksessä ja jopa kaaoksessa pääni sisällä, niistä tulikin järkeviä. Joskus koin jopa valtavia oivalluksia, valaistumisen hetkiä.

Tuosta on nyt viisi vuotta. Kävimme ex-vaimoni kanssa parisuhdeterapiassa 10 kuukautta ja itse kävin yksilöterapiassa kaksi vuotta. Itse terapiahan ei saanut minua puhumaan. Minut sai puhumaan se, että löysin itseni, löysin itsestäni asioita ja tunteita, jotka olivat aina olleet sisälläni, mutta joita olin kieltänyt tulemasta esille ja pintaan. Tämä tunne on suurimmalle osalle ihmisistä vieras. Miltä tuntuu, kun 45 vuoden jälkeen uskaltaa olla täysin se mikä on, turvallisesti tulla näkyväksi sekä itselle että muille.

Tajusin samalla, että seksuaalisuus on muutakin kuin seksiä. Homoseksuaalisuus on muutakin kuin seksiä. Tämä tuli minulle jopa yllätyksenä. Olin aina ajatellut, että tunteet sisälläni liittyivät vain haluihin. Ne eivät profiloi minua. Vasta terapian ja itsetutkiskelun avulla tajusin, että seksuaalisuus on iso osa minua. Se profiloi minua aivan samalla tavalla kuin sukupuoleni.

Miksi haluan puhua?

Kun annoin itselleni luvan olla homo, halusin olla sitä heti näkyvästi ja julkisesti. Kaapista piti tulla ulos laskujeni mukaan lähes kymmenen kertaa. Tuosta lähtien olen jakanut elämääni ja ajatuksiani avoimesti, mutta kuitenkin suhteellisen yksityisesti ja lähipiirissä. Alussa oli  tärkeää jakaa omia ajatuksia itsekkäistä syistä. Puhuminen muuallakin kuin terapiassa auttoi minua jäsentämään itseäni ja elämääni. Kaikista parhainta oli, että löysin puhumisen ansiosta aviomiehenkin. Viime vuosina puhumiselle on löytynyt vähemmän itsekkäitä syitä ja aiheita. Aviomieheni Raúl, hänen elämänsä ja kokemuksensa, vaikuttaminen sosiaalisessa mediassa, oma prosessini avasivat minulle uudenlaisen maailman. Tajusin, kuinka tärkeää on puhua vaikeista asioista, puhua niistä suoraan oikeilla sanoilla ja myös eri aloilla. Omat kokemukseni ja sanotukseni voivat auttaa jotakuta vastapäätä tai toisella puolella maailmaa. Meillä on paljon asioita, joista ei puhuta tarpeeksi tai niistä puhutaan vain tietyissä piireissä. Ja kun niistä ei puhuta, kuvitellaan että niitä ei ole olemassa. Itse etsin omassa hädässäni aikoinaan vertaistukea enkä löytänyt sitä oikein mistään. Muistan, kuinka epätoivoiseksi ja yksinäiseksi itseni tunsin.

Mikä estää minua puhumasta?

Vaikka puhun ja jaan asioita, olen tehnyt sitä vielä itsekin suljetussa piirissä, omissa kanavissani, tuttujen ympäröimänä. Minulle on moni sanonut, että tekstini ja ajatukseni menevät hukkaan. Ne ovat lisäksi liian pitkiä sosiaaliseen mediaan. Tiedän sen. Olen itse sitä mieltä, että on vieläkin asioita, jotka estävät tai rajoittavat minua puhumasta. Tuntuu vaikealta ja pelottavaltakin lähteä puhumaan täysin tuntemattomien joukkoon aroista ja henkilökohtaisista asioista. Toisaalta haluan tehdä niin, koska olen huomannut monta kertaa että omakohtaisuus, omat kokemukset, tunteet ja ajatukset koskettavat eri tavalla ja saavat helpommin aikaan muutoksen, jos ei heti teoissa niin ainakin ajatuksissa. Tämä sama pätee myös yritystoiminnassani, kun puhun matkailualalla seksuaalivähemmistöjen tunteista ja kokemuksista. Kokemuskouluttajana olen uskottavampi.

Asenteet

Suomessa ei  aina katsota hyvällä omista asioista puhumista, oli syy mikä tahansa. Se nähdään oman edun tavoitteluna tai itsensä korottamisena muiden yläpuolelle. “Taas yksi homo hössöttämässä”. Omien etujen ajaminen on väärin. Mutta sitähän maailma on. Jokaisella on omat etunsa ja ne pitää sovittaa yhteen. Meillä ei Suomessa nähdä myöskään aktivismia puheen tai tekojen tasolla hyvänä, koska ajatellaan, että meillä on toimiva poliittinen järjestelmä, jonka kuuluu hoitaa asioita kuntoon. Harva ihminen haluaa laittaa itsensä peliin, harva yritys uskaltaa ottaa kantaa, yritysjohtaja-aktivismi on outo ilmiö. Tämä on vanhakantainen ajattelutapa. Varsinkin nuoret kokevat, että vaikuttaa voi monella muullakin tavalla kuin äänestämällä ja siinä  sosiaalinen media on tärkeässä roolissa. Maailman ongelmat ovat lisäksi entistä enemmän yhteisiä ongelmia ja siksi myös vaikuttaa voi rajojen yli. Maailma ei ole enää tuolla vaan se on tässä. Oma kokemukseni lifeof2men viestinnällä on ollut juuri tämä. Kun jaamme Raúlin kanssa kuvia kahden miehen elämästä facebookissa, voi se tuoda lohtua ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta toiselle puolelle maailmaa, vaikkapa venezuelalaisen homopojan äidille. Myös yritysten ja niiden johtajien odotetaan ottavan kantaa myös asioihin, jotka eivät lähtökohtaisesti ole osa yrityksen liiketoimintaa.

Häpeä hiljentää

Yksi suurimmista esteistä puhumiselleni ja kirjoittamiselleni on pelko siitä, miten se vaikuttaa läheisiin. Ajattelen edelleen aina lapsiani. Alkuun ajattelin vielä pitkään ex-vaimoani. Miten avoimuuteni ja puheeni vaikuttaa heihin. Tämä on monen homon, lesbon, transsukupuolisen haaste. Häpeä, jolla sinut hiljennetään. Häpeä, jolla hiljennät itse  itsesi. Muistan, kuinka Raúlin äiti pyysi häntä lopettamaan kuviemme julkaisemisen facebookissa veljenlastensa kokeman häpeän takia. Samoin minun olisi pitänyt avioeron jälkeen muuttaa lähiökolmioon Turussa, olla hiljaa homona, perheen käytettävissä. Pitäisi olla epäitsekäs ja tajuta, kuinka paljon häpeää ja kärsimystä aiheutan läheisilleni olemalla se mikä olen.

Tämän ajattelutavan myötä moni homo, lesbo on vaiennettu, vaientanut itsensä. Ajatellaan, että seksuaalisuus ei profiloi minua, joten en tuo sitä esille. Jos ei seksuaalisuus ja sukupuoli profiloi ihmistä, niin mikä sitten?

Be celebrated – not just accepted

Jokainen ihminen miettii ja tekee omat ratkaisunsa. Jokaisen polku ja elämä on erilainen ja sillä tavalla ainutlaatuinen. Minä olen päättänyt kertoa jatkossa omista ajatuksistani, kokemuksistani avoimesti ja rehellisesti. Nämä ovat minun ajatuksiani ja  ratkaisujani. Tämä on minun elämääni. Toivottavasti sanani auttavat sekä muita seksuaalivähemmistöjen edustajia että muita ihmisiä ymmärtämään maailmaa monimuotoisemmin.